02 maaliskuuta, 2014

Kehot soivat kauniisti

Kävin turboviikonloppunani katsomassa vielä tanssiakin, Stoassa esitettiin tanssitaitelija Hanna Pajala-Assefan ja muusikko Abdissa "Mamba" Assefan Erään rakkauden historia. Iloinen yllätys oli esityksen jälkeen pidetty taiteilijatapaaminen, joka avasi nähtyä vielä lisää.

Hieman varauksellinen olin esitykseen mennessäni, pelkäsin, että tekijöiden omaan parisuhteeseen perustuva esitys ei avautuisi tai jäisi jotenkin itsekeskeiseksi. Eipä jäänyt. Vaikka nähdyssä oli todella paljon henkilökohtaisuutta, vei esitys aiheensa myös riittävän kauas kohteistaan, jotta se saatiin toimimaan myös yleisemmällä tasolla.

Se, miksi alunperin lähdin esitystä katsomaan ennakkoluuloistani huolimatta, johtuu tanssin ja perkussioiden soittamisen kiinnostavasta yhteydestä. Huomaan usein jääväni keikoilla katsomaan nimenomaan perkussioiden soittajia, joiden orgaaninen liike monien soittimiensa kanssa on hyvin tanssillista ja ulospäin suuntautuvaa. Vaikka kaikki soittaminen on tietenkin aina kehollista, on perkussioissa ja niiden soittamisessa minun silmissäni oma vahva viehätyksensä.

Toisaalta taas tanssissa on vahva perkussiivinen taso. Minua kiehtoo tanssista ja tanssijoista kuuluvat äänet, jalan tuottama ääni lattiaa vasten, hengitys, joka voi korostaa pienenpienen liikkeen merkitystä.

Esityksessä soittaja tanssii ja tanssija soittaa, kumpikin on oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Molemmat näkökulmat kulkevat läpi esityksen eri tavoilla. Kaikki näyttämöllä oleva tuottaa ääntä. Bambuveistos soi kumeasti, ohuesta muovista tehty pyörivä verho havisee ja tuo mieleen silkkipaperin haurauden.

Minua viehättävät myös näyttämöllä nähtävät erilaiset pinnat sekä niiden törmääminen. Tanssijan keho, monelta osin pehmeä, kohtaa kovan puulattian, joka mikitettynä vastaa kehoon äänellä. Hauras verho, eloton, muuttuu kuin eläväksi, ottaen impulsseja elollisen kehon tuottamista ilmavirroista.

Kohtaukset ovat samaan aikaan konkreettisia ja viitteellisiä, esitys tuntuu perinpohjin ajatellulta. Prosessi on ollut pitkä, mikä on ollut esitykselle eduksi. Sekä tanssi että musiikki ja äänimaailma, joita kolmantena esiintyjänä tuottaa Aki Päivärinne, on improvisoitua. Jokaisella kohtauksella on omat ennalta sovitut raaminsa - Pajala-Assefan sanoin kehollinen tehtävänsä - mutta kaikki perustuu esiintyjien keskinäiseen kuuntelemiseen, toisen kehon varaan luottamiseen.

Ensin lähestytään varovaisesti, tunnustellaan, sitten heittäydytään ja hullaannutaan, ja lopulta tehdään valinta: tämä on se rakkaus, johon minä haluan jäädä. Ensikohtaamisissa ja suhteen alkupään kiihkossa on jotakin ihanaa kömpelyyttä, toiseen ihmiseen takertumista ja sitä, kun toisesta ei saa tarpeekseen. Mitä syvemmälle suhde etenee, sitä varmemmaksi muuttuu liike, sitä vahvemmin rakastavaiset nojaavat ja tukeutuvat toisiinsa. Esityksen päättää hieno kohtaus, jossa Assefa soittaa vaimonsa mikitettyä kehoa, hellästi, intiimisti ja eroottisesti. Keho vastaa kosketukseen, soitin ja soittaja sulautuvat yhteen.

On ihanaa nähdä rakkaudesta kertova esitys, joka on niin tyyni ja levollinen eikä vello rakkauden repivissä ominaisuuksissa. Mitä vain voi tapahtua, kun asettaa itsensä alttiiksi toiselle ihmiselle. Minä asetin itseni ennakkoluuloistani huolimatta alttiiksi tälle esitykselle. Se kannatti. 

*****

Esitys ja yleisökeskustelu Stoassa 2.3.2014

01 maaliskuuta, 2014

Vastarinta haastoi ja horjutti

Teatteri Jurkassa näkemäni Vastarinta perustuu Marguerite Durasin novelleihin. Mikko Roihan ohjauksessa Durasin alter egoiksi (kuten monissa muissakin Durasin teksteissä, on omaelämäkerrallisuus näissäkin kiistanalaista) muuttuvat vuorollaan Anna-Leena Sipilä, Laura Rämä ja Tanjalotta Räikkä. 

Ankaraa tekstiä, ankara esitys, joillekin kanssakatsojille nähtävästi liiankin ankara, he eivät enää palaa väliajalta.

Monologit kertovat toisen maailmansodan aikaisesta ranskalaisesta vastarintaliikkeestä. Yksi naisista laittaa oman henkensä likoon Gestapon asiamiehen kiinnostuksen kohteena saadakseen tietoa pidätetystä miehestään, toinen johtaa epäillyn kollaboraattorin kuulustelua ja kidutusta, ja kolmas hoitaa henkiin keskitysleirin ruumiskasasta kaivettua miestään. Kokemus, josta rakkaus ei enää selviä.

Ensimmäisen kahden monologin aikana huomaan oman katsojuuteni rajat, huomaan vaikeuden ottaa vastaan, minulta menee välillä pätkiä ohi, en pysty keskittymään ja se harmittaa. Nautin tietynlaisesta geometriasta lähes tyhjällä näyttämöllä, nautin näyttelijöiden lihallisuudesta, mutta teksti rientää minulle liian lujaa vauhtia, tahtoisin kaukosäätimen, jolla pysäyttää täyteenladatut lauseet, kelata taaksepäin ja ottaa uusiksi.

Kolmannen monologin kohdalla en voi olla imeytymättä tekstiin sisään. Niin hirveä se on, niin kammottavan konkreettinen. Niin järkyttäviä ovat kuvat, jotka korvien kautta silmien eteen piirretään, että itku tulee vasta, kun olen jo kaukana teatterista. 

*****

Esitys 1.3.2014

Kävin tänään katsomassa myös Ryhmäteatterin Sormet hunajapurkissa, mutta Vastarinnan jälkeen minulla on siitä varsin vähän sanottavaa. Hitaasti lämpenin tekstille, joka ajoittain veti mukaansa, mutta ei pitänyt mielenkiintoani yllä ihan loppuun saakka. Vierastin alkuun kohotettua näyttelijäilmaisua, mutta se perusteltiin minulle, kun raadollisempaan materiaaliin päästiin. Ihan kelpo juttu, mutta isompaa jälkeä se ei jättänyt.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...