30 tammikuuta, 2015

Hurjaa menoa jossain Itä-Suomessa

Sulaketta lainaamassa sai ensimmäisen ensi-iltansa Tanssiteatteri Minimissä 2008. Yrityksistä huolimatta se jäi tuolloin näkemättä. Harmitti. 

Vaan onneksi toinen tuleminen saatiin Minimin, Savonlinnan Teatterin, Joensuun ja Oulun Kaupunginteattereiden yhteistuotantona. Ennätin lopulta Ouluun esitykseen, joka sattui vielä olemaan alkuperäisen kokoonpanon tanssijoille, Antti Lahdelle ja Riikka Puumalaiselle 100. veto. 

Mikko Roiha poimii Maiju Lassilan melkein samannimisestä klassikosta perusasetelman, mutta loppu onkin ihan jotakin muuta. 

On paljon puhuvaa hiljaisuutta ja jäyhyydestä ammentavaa liikettä. On epäseksuaalisen miesalastomuuden juhlaa saunakohtauksessa, jossa soi niin Finlandia kuin Äidin pikku poikakin. On ensin jätetyn ja sitten leskeytyvän naisen riipaiseva suru. Ja on ehkä hienoin koskaan näkemäni anteeksianto. 

Tämä upposi sekä tämmöiseen kulttuuritätiin kuin lukion ekaluokkalaiseen seuralaiseenkin. 

*****

Esitys Oulun Kaupunginteatterissa 30.1.2015

Rohkea Amadeus oululaisittain

Peter Shafferin Amadeus on kiehtova näytelmä, yksi suosikkejani. Sen teemat nousevat samasta lahjakkuuden kaipuusta ja keskinkertaisuuden pelosta kuin Tšehovin Lokissa (omg tätä blogin sisäisten viittausten määrää!) kietoen toisiinsa Mozartin musiikin ja pirullisen hienon tekstin. 

Oulun Kaupunginteatterin Amadeuksessa ohjaaja Heta Haanperä lisää vielä yhden kerroksen. Näyttämöllä on paitsi pieni orkesteri, myös kuusihenkinen kuoro, Salierin venticellit. Kuoro laulaa kaikki oopperaosuudet, heidän repliikkinsä ovat resitatiivia. Ratkaisu on rohkea, mutta toimii, vaikka välillä musiikin ja dialogin tai monologin yhdenaikaisuus vaatisi kalibrointia kummaltakin. Mozartin viimeinen kohtaus, Requiemin Lacrimosan sävellystyö poikii kylmiä väreitä.

Salieri ja Mozart on rakennettu toisin kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Tavallaan pidän siitä, että Janne Raudaskoski pitää Salierinsa varsin pidättyväisenä, mutta välillä hän vie monologeissaan ilmaisun jo niin pieneksi, että minulla alkaa ajatus harhailla.

Roolituksessa pidän siitä, että Salieri ja Mozart vaikuttavat enemmän ikätovereilta, olihan heidän todellinen ikäeronsakin vain kuusi vuotta. Aiemmin näkemissäni Amadeuksissa ikäeroa näyttelijöillä on ollut melkeinpä sukupolven verran. 

Mozart on vaikea rooli, jossa yksi tärkeistä päätöksistä on hänen henkinen ikänsä. Olen nähnyt teini-Mozartin ja lapsi-Mozartin. Minun silmissäni Tomi Enbuskan Mozart on aikuinen, joka käyttäytyy huonosti kiusallaan. Se, että Mozart vaikuttaa tahallaan veemäiseltä, on yllättävää. Hänen kohtalonsa tuntuu ansaitulta. 

Esitys on visuaalisesti välillä aivan järjettömän hieno. Alkukuva peilien kautta heijastetussa takavalossa on henkeäsalpaava. Pitkään jatkuva kynttilänvaloa imitoiva hämäryys on kiinnostava ratkaisu. Komeita kuvia tipahtelee matkan varrella. 

Puvustus on (ja tämä on ihan ammattisilmillä katsottu, vaikka pukusuunnittelija Ulpu Korpua onkin rakas ystäväni) ihastuttava ja täynnä yksityiskohtia sitoutumatta kuitenkaan orjallisesti ajankuvaan. Erityisesti kankaiset peruukit tuovat puvustukseen leikkisyyttä. 

Ihan kaikkea en ohjauksesta osta, mutta kokonaisuus on mainio. Olen ajatellut, että Shafferin teksti ohjaa tekijöitä usein varsin samansuuntaiseen tulkintaan, virkistävää oli nähdä jotakin odottamatonta. 

*****

Esitys 30.1.2015

26 tammikuuta, 2015

Tšehov-traumaa purkamassa, osa 1

Myönnän, minulla on Tšehoviin vähän kompleksinen suhde. En ole koskaan oikein innostunut näkemistäni esityksistä, vaikka teksteinä niissä on toki paljonkin minua koskettavia teemoja.

Yksi poikkeus on, Kristian Smedsin Von Krahl -teatterille tekemä Lokki, jonka näin Teatterikesässä 2007. Savon Sanomiin kirjoitin tuolloin esityksestä mm. näin: 

"/.../ Kuten Trepleviä esittävä Juhan Ulfsak näytelmän aluksi ironisesti kommentoi, tulee esitykseen vänkää kerrostumaa siitä, että hänen fiktiivistä äitiään Arkadinaa esittää hänen faktinen isänsäLembit Ulfsak. /.../ Taiteen tekemisestä ja keskinkertaisuuden pelosta ammentava tarina kerrotaan uusin kuvin. Esitys on väliin raivoisa, väliin taas henkeäsalpaavan kaunis ja hiljaisuutta kuunteleva.
Tšehovin roolihenkilöt ovat ulkopuolisia omissa elämissään, yhtäaikaa takertuvat tiukasti toisiinsa ja työntävät toisiaan pois. Tämä kohtaamattomuus toistuu kuvasta toiseen. Ulkopuolisimmaksi jätetty Semjon, Taavi Eelmaa, pääsee hädintuskin näyttämölle, hänet on tuupattu katsomoon tarkkailemaan esitystä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Siksi lopuksi juuri hänen kohtalonsa tuntuu kaikkein pahimmalta. Treplev surmaa itsensä kuvan tasolla muiden roolihenkilöiden ympäröimänä, Semjon jää yksin ja jättää puolestaan katsojat järkyttyneeseen hiljaisuuteen. 
Esitys pelaa teatterileikin säännöillä, ironisoi teatterin lainalaisuuksia, hyppää ajoittain sivuun kommentoimaan itseään. Smedsin symboliikka on runsas ja raaka, sylki, veri ja jauheliha roiskuu katsomoon saakka, silti esitys on ihmeellisellä tavalla kevyt ja hyväntuulinen. Vaikka tarinassa ja roolihenkilöissä on paljon ahdistusta, esityksessä ja näyttelijöissä pinnalla on herkkyys ja ilo.
Erityisen paljon huomaan viehättyväni henkilöiden tavallisuudesta: Trigorin, jota esittää Aleksander Eelmaa, ensemblen toisen isä-poika-parin jäsen, hipsuttelee näyttämöllä puhtaan valkoisissa lenkkitossuissa ja villapaidassa ja kokee keski-iän kriisiä. Riina Maidre Ninana ja Tiina Tauraite Mashana ovat vereviä nykyajan neitoja, eteerisyys on heistä kaukana. Itsekeskeinen Arkadina ja huomionkipeä Treplev tarvitsevat toisensa ollakseen täydellisiä.
Treplev peräänkuuluttaa uusia muotoja taiteessa. Trigorinin mielestä vanhat ja uudet muodot mahtuvat samaan taiteeseen. Tämä teatteriesitys haistattaa pitkät muodoille ja keskittyy olennaiseen, ihmiseen." 

Joku muukin Lokki on tullut nähtyä, viimeksi Samuli Reunasen ohjaamana Tampereen Teatterissa, jokunen Kirsikkapuistokin. Vanja-enoista olen nähnyt aiemmin Andriy Zholdakin Klockriketeaternille tehdyn Morbror Vanjan Teatterikesässä 2012 sekä Esa Leskisen ohjauksen Ryhmäteatteriin keväällä 1999. Kummastakaan en erityisemmin välittänyt. Leskisen Vanja-eno oli mielestäni (tuolloin äärikriitiisenä teatteriopiskelijana, toim. huom.) "ärsyttävää vänisemistä ja rasittavaa reuhaamista". Zholdakin järkäle taas uuvutti minut alkuunsa, ja taisin sanoa siitä jotakin sinnepäin että "neljä tuntia keski-ikäisen miehen libidoa näyttämöllä, ei jaksa" (ei vapaalla olevasta kriitikostakaan aina sen syvällisempää irtoa). 

Tällä tuhdilla ennakkoasenteella lähdin siis katsomaan jälleen uutta Vanja-enoa. Ensimmäiseksi katsottavaksi arpoutui HKT:n versio.

Támas Ascherin ohjaus välittyi minulle monella tavoin epätasaisena ja lavastuksen, puvustuksen sekä äänimaailman osalta varsin tunkkaisena. 

Viritys on komediallinen. Esityksessä on ajoittain oikein ilmavaa ja välitöntä näyttelijäntyötä. Erityisesti Santeri Kinnunen Vanjana, Iida Kuningas Sonjana ja Martti Suosalo Astrovina tekevät roolinsa niin, että huumori ja traagisuus soivat suloisesti yhteen. Heidän suissaan myös Teemu Kaskisen arkikielinen käännös kuulostaa elämältä.

Muissa rooleissa on kohotteisempaa, teatterillisempaa (jopa teatraalisempaa) ilmaisua. Esko Salmisen professori Serebrjakov, vaikka onkin varsin herkullisesti rakennettu, on kuin tyystin eri näytelmästä. Vappu Nalbantoglun Jelena jää kovin pinnalliseksi ja keinotekoiseksi objektiksi. 

Joutilaisuus ja vetelyys, johon maatilalla on professorin ja rouvansa tultua valahdettu, tarttuu ja huomaan välillä jotenkin retkottavani katsomon epämukavalla penkillä, haukottelenkin. Vääriin kohteisiin ilman vastakaikua kurottelevat tunteet ovat kuitenkin kömpelyydessään sydäntäsärkeviä. Mutta sitten taas on jokaisen näytöksen välissä koittava pimeys ja esiripun takana ikuisuudelta kestävät lavastevaihdot, joiden aikana näyttämömiesten crocksit vilkkuvat verhon alta.

Jaa-a. Osittain osui ja kyllä tämä nyt silti ennemmin hyvä kuin huono oli. Perinjuurin vanhanaikainen tosin. Saas nähdä, miten Kansallisteatterissa uppoaa parin viikon päästä.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Vanja-eno
Esitys 26.1.2015

24 tammikuuta, 2015

Luulitko tuntevasi Jeminan?

Näin Jeminan monta elämää -esityksen ensimmäisen kerran Teatterikesässä 2013. Viikon viimeisenä se tiristi festariväsyneestä niin naurua kuin itkuakin, puolikkaan blogauksenkin

Haluan harvoin palata uudetaan sellaisiin esityksiin, jotka ovat oikeasti vaikuttaneet. Pelkään, että taika katoaa ja alkuperäinen muisto korruptoituu. Jeminan monta elämää on kuitenkin sen sortin runsaudensarvi, että uskoin sieltä irtoavan vielä toisellekin kierrokselle, varsinkin kun sain mukaani ystävän, joka ei ollut nähnyt esitystä aiemmin.

Kyllä se ämmä edelleen kolisi (siis Jemina, ei se mun ystävä). Edelliseen kertaan verrattuna huumoria ja surullisuutta enemmän minun katsomiskokemuksessani korostui tietynlainen painajaismaisuus ja arvaamattoman uhka. Luulen, että tämä korostui myös siinä, että istuin niin keskellä eturiviä kuin mahdollista, joten näin pienetkin ilmeen muutokset ja silmien välähdykset. Vaikka Jeminassa on jotakin hyvin halattavaa, tuli myös sellainen olo, että tuo saattaa tuolta koska tahansa hyökätä. 

Oli mielenkiintoista havaita, miten Jeminan maailman lainalaisuudet (tai niiden puute) muuttui itsellekin normiksi. Viimeisessä selän paljastavassa mekossa valo osui hikipisaroihin niin, että automaattisesti ajattelin "oi sillä on glitteriä selässä". 

Ystäväni kanssa palasimme esitykseen monta kertaa saman illan ja seuraavan aamunkin aikana. Vaikka teatteri-ihmisinä olemme tottuneet analysoimaan näkemämme puhki, tämä esitys ei palaillut niinkään yksityiskohtina vaan tunnetiloina. Monesti riitti huokaus "oli se kyllä". 

Ystävälleni esityksestä voimakkaimmin jäi mieleen toistuva kysymys "kuka minä olen?". Minkä puolen Jemina kulloinkin meille halusi näyttää? Mikä oli totta, mikä oli haavetta ja mikä oman heikkouden peittämistä? Lopussa Jeminan (vai Jyrkin?) laulama Roy Orbisonin In the real world kiteytti esityksen hienosti.

Pidän muuten enemmän esityksen englanninkielisestä nimestä Jemina - Act as you'd known her, Jeminan monta elämää tuntuu vähän laimealta sen rinnalla.

Karttunen..., eiku Jemina on valjastanut myös sosiaalisen median varsin mielenkiintoisesti osaksi performanssiaan, Jeminalla on niin Twitter- kuin Facebook-profiilikin. Twitterissä Jyrki ja Jemina käyvät jatkuvaa valtataistelua.


Välillä Jeminan päivityksistä voi lukea samaa yletöntä yksinäisyyttä kuin esityksestäkin (vähän riettaalla twistillä tietysti). Ja välillä se akka vaan huutelee vieraisiin pöytiin.

Festivaalisuosion lisäksi Vuoden teatteritekona 2012 palkittu esitys sai myös Erityissäde- eli Jyrki Karttunen on ihana -palkinnon (ihanat perustelut täällä). Ja toki Jemina on myös ehdolla Vuoden drag -sarjassa Qx Gay Gaalassa 2015. 

Tietenkin äänestin.

21 tammikuuta, 2015

Einsteinin moraalidilemma toimii tekstinä, vaan ei esityksenä

Kiemurtelin HKT:n Pienen näyttämön pyörivällä tuolillani aika lailla katsoessani Einsteinin rikosta. 

Näytelmä sinänsä on oikein kelpo, Éric-Emmanuel Schmitt on kirjoittanut varsin toimivan moraalipohdinnan, maailmankuulun pasifistin kun voidaan katsoa olleen oman työnsä kautta vähintäänkin osasyyllinen satojen tuhansien ihmisten kuolemaan. Kehitys suhteellisuusteoriasta atomipommiin on väistämätön, eikä Einstein voi sille mitään. 

Schmitt poimii Einsteinin Yhdysvalloissa viettämästä paristakymmenestä vuodesta muutaman historiallisen kiintopisteen ja laittaa tämän keskustelemaan rannalta löytyvän kulkurin kanssa. Salaisen palvelun agentti puolestaan painostaa kulkuria onkimaan tietoa Einsteinin kommunistisympatioista. Seuraa ajoittain hyvinkin kiinnostavaa dialogia ihmisarvosta ja ihmisen tekojen vaikutuksista. 

Kari Heiskasen ohjaama esitys on kuitenkin kiusaannuttava, kiemurteluttava. Kulkuri (poissaolevalta vaikuttava Pekka Huotari) ja agentti (kimakka Joachim Wigelius) ovat kummallisia hahmoja. Ehkä heistä on tarkoituksella tehty vähämielisen oloisia klovneja, jotta Einstein vaikuttaisi fiksummalta? 

Kokonaisuus on hirmuisen raskas jatkuvasti pyörivää pyöröä ja yksi yhteen lyötyjä dramaattisia äänitehosteita myöten. Näyttelijät jämähtelevät pakotettuihin asemiin. Älykäs ja filosofinen teksti ei mahdu hengittämään.

Onneksi Santeri Kinnunen saa pidettyä Einsteininsä kasassa muutamaa överiksi ohjattua hetkeä lukuunottamatta. Inhimillisyys, äly ja hieman surullinen huumori ovat roolityössä kauniisti sovussa. Olisin mielelläni nähnyt hänet vähän tasavahvemmassa seurassa. 

Loppuun vielä yksi kysymys: La trahison d'Einstein kääntyy suoraan "Einsteinin petokseksi" (myös maan- tai valtiopetokseksi) ja hän moneen otteeseen tekstissäkin puhuu nimenomaan petoksesta, niin miksi ihmeessä esityksen nimi on Einsteinin rikos? Ihan vienosti vaan kysyn.

*****

Esitys 21.1.2015

17 tammikuuta, 2015

Troikka siirtyy laihasti sivulta näyttämölle

On joskus vaikea ymmärtää, miksi suosituista romaaneista on tehtävä näytelmiä. Hyväkään romaani kun ei automaattisesti käänny hyväksi draamaksi. Poikkeuksia toki on, mutta lajityypit ovat omiaan ja molemmissa on omat vahvuutensa.

Jari Tervon romaanista HKT:n näyttämölle siirretyn Troikan ongelma on romaanin laajuden mahduttaminen draaman rajalliseen muotoon. Sami Keski-Vähälän sovitus alkaa romaanin puolivälistä ja keskittyy pääsiäispäivään vuonna 1920. Toki taustoitusta ripotellaan matkan varrelle, mutta varsin niukasti. Keski-Vähälä valitsee sovituksensa aiheeksi ihmisuhteen ihmisyyden sijasta.

Kenraali Mannerheim on aikeissa matkustaa Tampereelle sen valtauksen kaksivuotispäivän juhlallisuuksiin, kun Etsivässä Keskuspoliisissa työskentelevä varatuomari Ellen Kataja kertoo saaneensa tiedon kenraalia kohtaan suunnitellusta attentaatista. Junan jyskyttäessä kohti Tamperetta kohtaavat Mannerheim ja Kataja toisensa niin aatosten kuin lihankin tasolla.

Samastuminen vaikeaa

Matka etenee, tarina jatkuu, mutta jännite ei kasva.  Se, mikä romaanissa näyttäytyy henkilöiden pohdiskeluna, sisäisinä monologeina, puhutaan nyt ääneen. Nämä pitkät monologit tuntuvat kirjan sivuilta näyttämölle siirrettyinä juuri siltä, paperilta. Paperisuus korostuu ja muuttuu itsetietoiseksi, kun näyttämölle projisoidaan rakastelukohtauksen teksti, joka luetaan ääneen kylmästi, kuin ostoslistaa ladellen. Tervon mielikuvittelema murhayritys teatteriravintolan käymälän edessäkin jää laimeaksi Kari Rentolan viileässä ohjauksessa.

Carl-Kristian Rundmanin Mannerheim on itseriittoinen ja turhamainen. Samaan aikaan hän on jokseenkin jäykkä ja persoonaton läpitunkemattomassa korrektiudessaan. Sanna-June Hyden Ellen Kataja on puolestaan kohotteisen traagillinen. Niin tai näin, samastuminen kumpaankaan henkilöön on vaikeaa, vaikka heitä seurataan huomattavasti tarkemmin kuin attentaattia suunnittelevaa punatroikkaa. Eero Saarisen kenraalimajuri Ignatius pokkuroi ylempäänsä, mutta ei rakennu riittävästi peilaamaan Mannerheimia.

Kirjassa olennainen punainen näkökulma jää näytelmässä vahvasti valkoisen jalkoihin. Rauno Ahosen esittämä punaupseeri Eljas Rossi kamppailee omantuntonsa kanssa. Elämän ja periaatteen välillä valinta on raadollinen, vaikka äidille onkin tullut luvattua, ettei ketään tapettaisi. Rossin sieluun päästään kurkistamaan kunnolla vasta lopussa, siitä huolimatta, että Ahosen tulkinta on alusta alkaen lämpöinen.

******


Kantaesitys 14.1.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 17.1.2015, väliotsikko toimituksen

16 tammikuuta, 2015

Ihmistä pitää halata enemmän ja hakata vähemmän

Se nyt ei ole erityisen poikkeuksellista, että kyynelehdin vuolaasti teatterissa. On sattunut silloin tällöin. Kuulemma. Ihan aina ei kuitenkaan kädet tärise narikalle asti.

Menin katsomaan Pohjalla-esitystä aika tyhjin odotuksin. Minusta on nyt vain ylipäätään mukava uppoutua tähän pääkirkon tarjontaan, kun näyttämöillä on runsaasti minulle vähemmän tuttuja naamoja, enkä ole ohjaajienkaan käsialoja vielä täysin ulkoa oppinut. Janne Reinikaiselta olen aikaisemmin nähnyt vain yhden ohjauksen, Wajdi Mouawadin Polton vuonna 2009 Teatterikesässä.

Maksim Gorkin näytelmä Pohjalla on Kansallisteatterin Pienen näyttämön 60-vuotisjuhlateos. Olen ihan todella iloinen, että tähän tarkoitukseen ei ole valittu jotakin arvokasta ja ylevää vaan teos, joka on joka kulmaltaan rupinen ja vähän lommolle potkittu. Reaktioni yllätti silti itsenikin, koska olenhan minä tämmöistä estetiikkaa nähnyt ennenkin, eikä tarinakaan nyt niin kovin järkyttävä ole.

Esitys on kuitenkin niin täydellisen kokonaisvaltainen ja tinkimätön, että se jotenkin luiskahtaa sisään selkärankaan. Huomaan hengittäväni sen tahtiin, välillä pidättäväni hengitystä niin, että lopussa pitää vetää oikein keuhkot täyteen, ennen kuin pääsee penkistä ylös. 

Kellarissa patjapaikoista riistovuokraa maksavat ihmispolot ovat valtavan täysiä, traagisia ja surkuhupaisia. Henkilöiden varaanhan tämä näytelmä rakentuukin, juoni sinänsä on vain väline, jolla heidät saadaan samaan tilaan toisiinsa törmäilemään. Kaikki he tulevat jostakin ja päätyvät jonnekin, näytelmä vain yksinkertaisesti avaa luukun yhteen rajalliseen hetkeen heidän yhteisestä taipaleestaan.

Näen Reinikaisen ohjauksessa paljon Alvis Hermaniksen Jaunais Rīgas teātrisille aikanaan tekemää muotokieltä (kuten Sounds of Silencessä, joka vieläkin vähän itkettää ja tärisyttää, jos koetan sitä jollekulle kuvailla), sanatonta olemista, todella yksityiskohtaista ja tarkkaa näyttelijäntyötä, jossa on kuitenkin valtavasti tilaa. Tuomas Rinta-Panttilan esittämän Antonin heroiiniannoksen valmistamisessa on samaan aikaan jotakin ihan hirvittävän ahdistavaa ja pyhyyttä kohti pyrkivää hartautta. 

Sovitus karsii rönsyjä tekstistä ja henkilöistä jättäen aukkoja sanojen välille. Tällä kertaa Paroni on nainen ja Annasta on tullut Anton, sukupuolten vaihdokset tuovat lisäkerroksia suhteessa muihin henkilöihin. Se, mikä kuitenkin jää jäljelle on kaikenkattava hyväksyntä. Eivät nämä ihmiset tuomitse toisiaan, ei kenelläkään ole varaa kiviä heitellä. Jukka-Pekka Palon messiaaninen Luka saapuu kaiken keskelle ja valaa toivoa paremmasta kanssakulkijoihin. (Blogauksen otsikko on, todennäköisesti jossain määrin väärin muistettu, repliikki Lukan suusta). Tämänkokoiselle näyttämölle valtava eli 12-henkinen ensemble tekee saumatonta työtä yhdessä, kuin osana koneistoa. Tosin sellaista, jolla on sielu.

Minua viehättää kovasti esityksen elävä äänimaailma, joka suurelta osin irtoaa näyttelijöistä, he myös soittavat Timo Hietalan musiikin. Kati Lukan aaltopahvista ja häkkivarastoista ammentava lavastus vaikuttaa todella siltä, että voisi romahtaa koska tahansa. Kun lemmenkipeää huoraa Nastjaa esittävä Inga Björn tupsahtaa katosta köysiakrobaattina, olen hetken hämmentynyt, mutta kun hän alkaa kertoa venäjäksi rakkaustarinaa, jonka Paula Siimes suomeksi tulkitsee, se tuntuu yhtäkkiä aivan tarkoituksenmukaiselta. Ei tämä esitys yritäkään olla johdonmukainen tai puhkianalysoitavissa.

Yksinkertaisimmillaan esitys on sarja hetkiä, jotka koskettavat. Ei erityistä jatkumoa, vaan hetkiä. No, ehkä olisin sen brechtiläisen lopetuksen miettinyt vielä uusiksi. Tai mitä mä tässä itseäni tai ketään huijaan, kyllä sekin sitten lopulta upposi.


*****

Suomen Kansallisteatteri: Pohjalla
Esitys 16.1.2015


10 tammikuuta, 2015

Roson puute vaivaa Petosta

Harold Pinterille tyypillistä on, paitsi taukojen taitava käyttö, totuuden tulkinnanvaraisuus ja sen subjektiivisuus. Ihmiset muistavat asioita eri tavalla ja tuo muistin valikoiva luonne vaikuttaa siihen, mitä itse kukin pitää totuutena.

Arto af Hällströmin ohjaama Petos Kansallisteatterin Willensaunassa on tyylipuhdas, jos kohta yllätyksetön tulkinta. 

Näytelmän kolmiodraama ei ole kovin erityinen, mutta muoto, missä Pinter sen tarjoilee, on mielenkiintoinen. Tarinaa kerrotaan lopusta alkuun ja takaperoinen rakenne luo aikatasojen välille jännitteitä. Taaksepäin kerintä toimii, kun henkilöiden muistot tapahtumista eivät osu yksiin. Koko esitys on silkkaa jännitettä ja alatekstiä, jokainen roolihenkilö näyttelee kullekin muulle omanlaistaan totuutta. Syvemmät, henkilökohtaisemmat ajatukset vilahtelevat kasvoilla, kun he luulevat, ettei heitä katsota. 

Joka suuntaan läikkyvä ilmaisu alkaa esityksessä kuitenkin syödä tehoaan erityisesti kolmiodraaman naisen (Maria Kuusiluoma) kohdalla. Ei sillä, että miehetkään (Petri Liski, Marc Gassot) mitään herkkää tulkintaa tarjoilisivat.

Käännöksessä minua vierastuttaa (alkutekstiä tuntematta olettaen) 'isn't it' -ilmaisun kääntäminen toteavan lauseen lopettavaksi 'mitä'-sanaksi. Se tuntuu alkuun teennäiseltä, mutta alkaa näytelmän edetessä muuttua merkitykselliseksi. Henkilöt kokevat tuon tuostakin tarvetta hakea vahvistusta sanoilleen. Toki 'isn't it' -ilmaisu on käsittääkseni englanniksi paljon kepeämpi, melkein partikkeli, suomeksi tuo 'mitä' tuntuu erityiseltä. Tosin 'vai mitä' olisi ollut tähän tarkoitukseen liian arkinen.

Tyylikkään pelkistetty lavastus ja anonyyminoloinen ruskea puvustus suuntaavat katsojan keskittymisen tekstiin. Olen näköjään myös jotenkin äänivirittynyt tällä hetkellä, koska myös tässä esityksessä viehätyin painostavasta ja niukasta äänimaailmasta.

Menin katsomaan laadukasta draamaa, sain sitä. Jollain tavalla huomasin kuitenkin pettyväni, kun esityksestä puuttuikin arvaamattomuus ja roso. 

*****

Esitys 10.1.2015


09 tammikuuta, 2015

Maailmanloppu ja uusia tuulia

Blogissa puhaltavat uudet tuulet, tarkemmin sanoen mereltä päin, sillä muutin joulukuussa Helsinkiin. Niinpä arvioitavien esitysten painopiste luiskahtaa jatkossa väkisinkin pääkaupunkiseudun tarjontaan. Edessä onkin melkoinen sukellus, olen tammi-helmikuulle ehtinyt buukkaamaan jo parisenkymmentä esitystä, koska aika moni viime kaudella ensi-iltaan tulleesta kiinnostaa, uusista puhumattakaan. 

Johan tässä ehti tätä vuotta jo yli viikko teatteritta mennäkin. Kauden aloitin rouheasti ruotsiksi, Grus Grus Teatterin Svarta rummets fjäril -esityksellä Svenska Teaternissa. Sain tekstin suomeksi etukäteen luettavaksi ohjaajan lupauksella, ettei kymmensivuinen teksti spoilaa itse esityksestä mitään. Ei spoilannut, ei juuri avannutkaan.

Esityksessä oli ihan hirveästi kaikkea paitsi kirkastettua sanottavaa. Kaksi naista (Janna Haavisto ja Sofia Molin) tempoilee maailmanlopun tunnelmissa, siellä täällä viittauksia niin beckettmäiseen odotteluun kuin sartrelaiseen helvettiinkin. Projisoinnin kanssa leikkimistä, tanssia, groteskia ilmaisua. Korvia särkevää painajaismaisuutta ja shokkiefektejä.

Kokonaisuudesta jäi hyvin vahvasti jonkinlainen sormiharjoituksen maku, niinkuin olisi haluttu demoilla uusia ideoita ilman sen ihmeempää painetta varsinaisen teoksen valmistamiseksi. Se on erikoista, koska olen ohjaaja Ville Kurjelta alkanut odottaa varsin pitkälle mietittyjä esityksiä, joissa, vaikka olisikin ilmaisullisesti tarkoituksellista rosoisuutta ja ei-valmista, on kuitenkin takana vahva ajattelu. 

Minua viehätti esityksen äänimaailma, musiikin käyttö ja erityisesti taustalla nakuttava ääni, jonka assosioin toisaalta vanhaksi kirjoituskoneeksi (jolla joku maailmankaikkeuden fiktiota kirjoittelee), toisaalta aivan kohta posahtamaisillaan olevaksi lampuksi (koska kyllä se aurinko vielä sammuu). Samoin kohtaus, jossa Molin piirsi Haavistolle projisoinnin avulla ensin sisälmykset ja lopulta kuori esiin ihmisen, oli koruttomuudessaan koskettava. 

Mutta jotenkin tämä nyt jäi vähän epämääräisesti harjoitustyön makuiseksi. Toivottavasti visuaalisista oivalluksista poikii jotain pidemmälle vietyä tulevissa töissä.

*****

Esitys Svenska Teaternissa 9.1.2015

02 tammikuuta, 2015

Viime vuoden muistelot

Alkuvuoden 2015 esityksiä kalenteriin kirjoitellessa piti muistella, että mitenkäs se viime vuosi menikään. Vaikka kokonaisuutena vuosi tuntuu edellistä poikkeuksellisen runsasta vuotta vaatimattomammalta, kyllä siellä hienojakin kokemuksia oli, jos kohta muutama huonokin. Esitysmäärä oli maltillinen 68* (viimevuotisen 86 sijasta), tosin ihan loppuvuoteen suunnitellut muutamat esitykset jouduin jättämään väliin, koska elämä.


Tässä sellaiset, joista kokonaislistaa taaksepäin tarkastellessa tuli edelleen jonkinlainen (ennemmin positiivinen kuin negatiivinen) tunnereaktio. En tähdännyt mihinkään tiettyyn lukemaan, mutta 15 näytti tulevan nytkin. Kaikista on jokunen sana tullut blogiin kirjoitettua.

















   
Hauskaa muuten, että tosi moni noista nähdyistä on erilaisia yhteistuotantoja. Mistä saankin oivan aasinsillan linkata viime vuoden isoimpaan ponnistukseeni päätoimen puolella eli Esiselvitykseen esittävän taiteen yhteistuotantojen kehittämistarpeista

*Ja taas niitä esityksiä pulpahtelee mieleen, joten lukema muuttuu...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...