23 huhtikuuta, 2016

Kuolema on ystävä, kipuun voi aina luottaa

Meksikolaisen kuvataiteilija Frida Kahlon elämä ja taide ovat hedelmällinen lähtökohta draamalle. Anne Rautiaisen kirjoittama ja ohjaama elämäkertanäytelmä Frida luottaa keholliseen ilmaisuun puhetta enemmän. Tämä onkin toimiva ratkaisu, mielestäni esitys kantaisi vieläkin vähemmällä puheella, kun dialogi on hieman latteaa.

Jarmo Jääskeläisen projisoinnit käyttävät Frida Kahlon maalauksia säästeliäästi (ehkä tekijänoikeudellisistakin syistä?), mutta toisaalta teokset ovat ainakin minulle niin ikonisia, että pienetkin viitteetkin luovat vahvoja assosiaatioita.

Tulkinta keskittyy Fridaan, jota Virpi Rautsiala näyttelee valtavan sisäistyneesti. Fridan elämää rytmittävät onnettomuudet, joista ensimmäinen, bussin ja raitiovaunun törmäys rampauttaa hänet fyysisesti ja toinen, rakkaus taitelija Diego Riveraan (Ilkka Pentti) henkisesti.

Väliajalla kuulen, kun pari katsojaa keskustelee pettyneenä "eihän se edes linkkaa". Rautsialan Fridan invaliditeetti on identiteetti. Ei rampaa tarvitsekaan nilkuttamalla esittää. Fridan rampuus on yhtä paljon kehossa kuin mielessä ja Rautsiala tekee sekä fyysisesti että psykologisesti vahvan ja kokonaisesti ajatellun roolin, joka kannattelee koko esitystä.

Kun fokus on Fridassa, jäävät muut henkilöt yksiulotteisiksi ja nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jäävät yllättäen vain yhdessä kohtauksessa esiintyvät Lev Trotski (Karri Lämpsä) ja hänen kivettynytkasvoinen vaimonsa Natalia (Katri-Maria Peltola). 

Ritva Grönberg laulaa kertojana tunteikkaasti läpi esityksen, mutta ihmettelen, miksi hahmo on asemoitu lähes ulos näyttämöltä ja eri maailmaan. Koska ollaan Meksikossa, jossa kuolema on kansanperinteessä personoitu, hymyilevä luuranko, seuraa Kuolema myös Fridaa. Sari Harjun herkästi nukettama Kuolema on hiljainen ystävä, kaksoissisar. 

Frida Kahlosta ei voi puhua ilman, että puhuu myös kivusta. Kipu on läsnä kuuden tuuman rautanauloina, joita Fridan päälle tippuu ja joita kasvaa kukkina Kuoleman hellästi hoivaamassa puutarhassa. Kipu välittyy myös vahvasti erityisesti esityksen loppupuolella Liisa Ruuskasen koreografioimassa tanssissa.

*****
Kuopion Kaupunginteatteri: Frida
Esitys 22.4.2016

22 huhtikuuta, 2016

Aistillinen trilleri on katsojan silmässä

David Ivesin Venus turkiksissa -näytelmä on kerrosta kerroksen päällä. Lähtökohtana on Leopold von Sacher-Masochin romaani Venus im Pelz vuodelta 1870, josta näytelmän kirjailija-ohjaaja Thomas on tehnyt näyttämösovituksen Venus turkiksissa, jonka koe-esiintymiset ovat puolestaan juuri loppuneet tuloksettomina. 

Kaatosateesta sisään tuntitolkulla myöhässä purskahtaa hössöttävä Vanda, josta kuitenkin kuoriutuu yläluokkainen kreivitär, kun koe-esiintyminen alkaa. Aina vain intiimimmäksi käyvän koe-esiintymisen aikana Thomas ja Vanda sekä esittämänsä roolit alkavat sulautua, eikä lopulta ole enää selvää, kuka tilannetta vie, mihin suuntaan ja miksi.

"Siis täähän on SM-pornoo tää näytelmä", toteaa Vanda, mutta Thomas näkee päähenkilö Severin von Kusiemskin halun alistua naiselle huomattavasti monisyisemmin. Leopold von Sacher-Masoch on sadomasokismin alistuvan jälkiosan isä juuri Venus im Pelz -romaanin myötä, dominoiva alkupuoli on nimetty markiisi de Saden mukaan. 

Venus turkiksissa keskittyy useammalla tasollaan miesmasokistin unelmaan olla naisen orja. Mutta toisin kuin pahoinpitelyssä, SM-leikeissä kyse on luottamuksesta ja valta on viime kädessä aina alistujalla. (Tämä näin pikaisesti banalisoiden.) Näytelmässä valtasuhteet eivät kuitenkaan ole lainkaan selviä tai ennalta sovittuja.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaamaa esitystä markkinoidaan määritelmällä "mielikuvitusta kutitteleva komedia, joka tiivistyy aistilliseksi trilleriksi." Komedia se kyllä on, se ei jää epäselväksi, mutta aistillinen trilleri on katsojan silmässä. Eroottisesta jännitteestä enemmänkin puhutaan kuin lopulta näytetään.

Armi Toivasen tulkinta Vandasta on hyvin komediallinen, ja siksi hahmo jää aika pinnalliseksi. Koska hän kuitenkin lopulta vie, haluaisin nähdä häivähdyksen ajatusta bimbohahmon alta. Ratkaiseva käänne jää pohjustamatta. Sampo Sarkola taas pyrkii Thomasina näyttelemään enemmän sitä trilleripuolta, mutta painostavat katseet jäävät ilmaan.

Ääni- ja valosuunnittelu on voimakkaan efektivetoista ja hätkäyttämään pyrkivää. Minua se alkaa pidemmän päälle kyllästyttää, kun tuntuu, että näyttelijöiden on taisteltava efektien kanssa sen sijaan, että niistä saisi tukea. Intensiteetin pienennys tehostepuolella voisi tehostaa intensiteettiä näyttelijöiden välillä.

Kysymyksiä esitys kyllä nostattaa. Miksi joku haluaa tulla alistetuksi ja nöyryytetyksi, miksi joku toinen puolestaan alistaa ja nöyryyttää? Miksi joku käyttää toisen alistumisen tarvetta oman kostonsa välineenä? Eikös se kosto silloin mene vähän niinkuin ohi, kun toinen kuitenkin pohjimmiltaan nauttii siitä? 

Kela on monimutkainen ja kirjailija sekoittaa sitä näytelmässä tahallaan samalla, kun kietoo dominoitava-dominoija-suhteeseen sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksiä.  Toisaalta ratkaisu voisi tuoda syvyyttä näytelmään, mutta jo valmiiksi kerrosteisessa näytelmä-näytelmässä-rakenteessa temaattinen lomittuminen muuttuu lopulta sekavaksi.

*****
Esitys 20.4.2016

17 huhtikuuta, 2016

Instituutioiden ravistelua

Istuin eilen Suomen Arvostelijain Liiton Kriitikon päivässä kuuntelemassa keskustelua kulttuurijournalismin tulevaisuudesta sekä kulttuurisesta omimisesta ja rodullistamisesta. Tiukkaa settiä oli tarjolla molemmista aiheista, pää vähän pyörälläkin keskustelun jälkeen. Heränneitä kysymyksiä: miten kriitikkona toisinnan alistavia stereotypioita? Pitääkö kriitikon aina ilmaista oma positionsa? Onko tärkeämpää asiantuntijuus vai taitava kirjoittaminen?

Tuohon viimeiseen sivuhuomio. Joitakin viime päivien kiihkeänä somessa vellovia kritiikkikeskusteluja seuranneena olen törmännyt kommentteihin kuten "kuka f*cking nevöhöörd toi kriitikkokin on". Pitääkö kriitikolla olla siis tunnustettu asema, ennen kuin on lunastanut oikeuden arvioida? Kuka tuon aseman myöntää?

Olen sitä mieltä, ettei kriitikon tehtävä ole huudella vastuuttomasti "nönnöönnöö, olen kriitikko, tää on paskaa, ette voi mulle mitään", mutta jokainen myös joutuu jostakin aloittamaan ja opettelemaan. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä, että närkästystä aiheuttaa, jos se opetteleminen tapahtuu valtakunnallisesti merkittävän sanomalehden sivuilla. 

No. Tänään en jatka aiheesta enempää, annan ajatusten muhia ja palaan ehkä toisella kertaa. Viikonlopun aikana kun tuli taas katsottua pari esitystä.

Paljastan heti positioni suhteessa ensimmäiseen. Tunnen suomenruotsalaista teatterikenttää ja sen historiaa varsin huonosti, mutta en silti koe, että Svenska Teaternin ja Teakin ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelman yhteistuotanto Titanic jättäisi minut ulkopuoliseksi. Vaikka jokainen anekdooteissa esiintyvä nimi ei tuttu olekaan, on teatterikonkareiden läppään helppo solahtaa.

Minulle Akse Pettersonin ohjaama Titanic on esitys näyttelijyydestä, unelmista ja johtajuudesta. Lisäksi siinä on vampyyreja, zombeja ja söpöjä eläinhahmoja, joiden merkitys ei ihan avaudu, mikä ei haittaa minua laisinkaan. Söpöjä eläinhahmoja on aikuisille suunnatuissa esityksissä ihan liian vähän. Enemmän minua kiinnostaa taiteellista lopputyötään tekevien näyttelijöiden ja Svenskanin konkareiden synergia.

Valtavaa teatterilaivaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa Svenskanin faktinen kippari Johan Storgård. Toisenlaiset ovat unelmat ja haaveet nykyisillä maistereilla kuin 90-luvulla valmistuneilla. Siinä missä Storgård perusti kurssikavereineen oman teatterin, haikailevat nämä untuvikot freelancereiksi Tukholmaan.

Vaikka rautaesirippuun piirtyvä käsivarakuvaus särkee päätä (ja jälleen jossain määrin pännii, että joudun katsomaan teatterissa elokuvaa) ja langanpäät tuntuvat olevan välillä hyvinkin kaukana toisistaan, esitys pitää otteessaan. Se ei ole erityisen hauska, tuskin sellaiseksi tarkoitettukaan, huumori on kipeää.

Suomenruotsalainen päänäyttämö myllätään ja perataan auki niin instituutiona kuin rakennuksenakin, kun teakilaiset rynnivät pitkin laivan käytäviä kohti tulevaisuuttaan samalla kun konkariporras tyhjentää mieluummin minibaaria hytissään. Törmäyskurssi on niin sisäinen kuin henkilöiden välinenkin, ehkä metodinenkin. 

Kiusaantuneisuuteen asti viedyt tilanteet ovat tarkkasilmäisesti rakennettuja. Kun Marcus Groth opastaa Dennis Nylundia juurichakran vapauttamisessa tai Anna Hultin murskaa mustasukkaisuuttaan Amanda Nymanin itsetunnon Rosen roolissa, samaan aikaan naurattaa ja hirvittää.

Vaikka myllerrys kohti katastrofia on totaalista, seesteinen loppukuva tuudittaa kuitenkin turvalliseen satamaan. Tai sua kohti herrani.

Harmillisesti viikonlopun toisessa esitysessä, Sara Mellerin ohjaamassa Plastic Bridessä tunnen oloni hyvin ulkopuoliseksi. Tunnustan jälleen position tai ainakin siihen vaikuttaneen asian: kärsin ahtaanpaikankammosta, joka ei ilmene fyysisesti pienissä tiloissa, mutta tungoksessa kyllä. Tälle yleisömäärälle radikaalisti liian pienessä Kapsäkin aulassa, jossa esitys lopulta alkaa, koen melkoista henkilökohtaista ahdistusta. Niinpä lähtökohta katsojana ei ehkä ole paras mahdollinen.

Mutta ei esitys ahdistuksen laskettua myöskään voita puolelleen. Musiikillista taitoa lavalta ei puutu, Heidi Kirves, Emma Salokoski ja (ilman käsiohjelmaa harmillisen nimettömiksi jäävät) Emma Salokoski Voices -kuorolaiset ovat valtavan vakuuttavia laulajia. 

Muilta osin esitys jää minulle ikävästi ilmaan. Kyllä, se kritisoi avioliittoinstituution naista alistavia käytäntöjä ja provosoi kuvastollaan, mutta melkein tekisi mieleni kysyä, että onko tässä lopulta tarjolla jonkinlainen väite? Kaipaan kirkkaampaa ajatusta. 

Kaljapullo kourassa joogaaminen ja sylitanssiva nunna, ovathan ne toki humoristisen emansipoivia kuvia. Kyllä, prinsessa Victorian hääpuhe Ruotsin kansalle on naurettavan siirappinen. Mutta. Kosmisen hääjuhlan uhmakas bilemeininki jää sisäänpäin kääntyneeksi eikä tartu. 

*****

Esitys 16.4.2016

Esitys 17.4.2016

09 huhtikuuta, 2016

Maaginen arkirealismi piirtää ihmisen tarkasti

Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta on ihana näytelmä. Harvemmin tulee käytettyä ihana-sanaa, varsinkaan maailmanlopusta kertovan teoksen yhteydessä, mutta näin se vaan on. Lonka kuvaa vedenpaisumuksen alle jäävän suomalaisen rannikkokylän asukkaita mikroskooppisen tarkasti ja samaan aikaan valtavan myötätuntoisesti.

Olen todella iloinen, että Svenska Teatern ja Janne Reinikainen ovat tarttuneet näytelmään. Harmillisen harvoin saavat kiitetytkään tekstit kantaesityksensä jälkeen toista tulemista. Maarit Ruikan ohjaaman Turun Kaupunginteatterin ensiversion näin Teatterikesässä 2013.

Näytelmä on kuin lämmin luontodokumentti. Dialogi on harvassa (kiitos ilmaisusta ystävälle) ja äänessä on kaikkitietävä kertoja. Svenskanissa kertoja Oskar Silén istuu radiostudiossa ja selostaa etäisen ymmärtäväisesti samalla soittaen säveltämäänsä musiikkia. Ratkaisu ulkoistaa kertojan nimenomaan tarkkailijaksi, joka tekee havaintonsa hetkessä, mutta välimatkan päästä.

Turun versiossa kertoja Hanna Raiskinmäki oli mukana tapahtumien keskellä, aivan kiinni henkilöissä. Kaksi erilaista ratkaisua luovat esitykseenkin erilaisen tunnelman ja jotenkin tämä etäisempi toimii minulle paremmin. Ruikan ratkaisu taannoin suorastaan ärsytti, epäilemättä ainakin jossain määrin myös tarkoituksella.

Mutta vertailut sikseen.

Ensimmäisen näytöksen ajan Svenskanin lavalla kilpailee kaksi esittämisen formaattia, elokuva ja teatteri. Pikku puristi minussa on alkuun nyreissään, kun valkokangas väistämättä vetää katsetta puoleensa näyttämön kustannuksella.

Pikkuhiljaa ymmärrän ratkaisun arvot. Joonas Tikkasen suunnittelema video on tyylikkään kaunista, sateenpieksämä maisema ja ikkunan läpi kuvatut kohtaukset kuin postikortteja. Samaan aikaan valkokankaan alapuolelta pilkistää arkisen rupinen todellisuus. Kolikon kääntöpuolet kohtaavat.

Lähikuvissa inhimillisyys korostuu, varsinkin silloin, kun näyttelijät luottavat siihen, että vähempikin riittää. Erityisesti keskushenkilöitä Ailaa ja Tyttiä tulkitsevat Nina Hukkinen ja Celia Hakala sekä Joonas Heikkinen edellisen juoppopoikana Petterinä ja Sophia Heikkilä dramaattisena tyttärenä Kerttuna ovat virittäneet ilmaisunsa juuri oikealle taajuudelle.

Kyynelehdin vuolaasti jo väliajalle mennessä, ehkäpä tieto näiden helposti samastuttavien henkilöiden kohtalosta on liikaa tällaiselle herkänsorttiselle katsojalle. Näytelmän maaginen arkirealismi ja ilkikurinen huumori pureutuvat syvään tunnekanavaan. 

Vaikka maailma loppuu, nämä ihmiset piirtyvät muistiini. Ja Sinatran New York, New York kiinnittyy vastedes aina mielessäni Onni-keskuksen vanhainkodin ruokasalissa kohtaloaan tyynenä odottaviin kyläläisiin.

*****
Svenska Teatern: Sånger vid randen av ett grått hav (These little town blues are melting away)
Esitys 8.4.2016

07 huhtikuuta, 2016

Punk, pelko ja pakolaiset

Lampedusa on Italialle kuuluva Välimeren saari Tunisian rannikon tuntumassa. Se on yksi ahtaista porteista, joiden kautta tuhannet siirtolaiset Afrikasta ja Lähi-idästä pyrkivät Eurooppaan. 

He pakenevat vainoa, diktatuuria, sotaa ja köyhyyttä ja antavat niin omaisuutensa kuin henkensäkin ihmissalakuljettajien käsiin. Lampedusa on limbo, josta ehkä päästään eteenpäin, mutta tulevaisuus on suuri kysymysmerkki.

Ohjaaja Tanya Weinstein tutustui saareen Meeting the Odyssey -hankkeen yhteydessä. Teatteri Viirus koordinoi käynnissä olevaa 11 maan EU-hanketta, jossa teatterintekijät purjehtivat Itämeren ja Välimeren rannikoilla luoden erilaisia taiteellisia ja yhteisöllisiä avauksia. Lampedusa ja sen pakolaisleirit olivat yksi kesän 2015 etapeista.

Tuloksena on syntynyt esitys Lampedusa - Dreams of EUtopia. Se on punkmessu pakolaisuuden monikasvoisuudelle. Christoffer Mellgrenin dramatisoima monikielinen esitys perustuu työryhmän tekemiin haastatteluihin. 

Äänen saavat niin maahanmuuttajat ja pakolaiset itse kuin heidän auttajansa ja vastustajansakin. Muistoja kertyy 25 vuoden ajalta ensimmäisten somalipakolaisten Suomeen saapumisesta alkaen.

Kieleltään siivoamattomat haastattelutekstit paljastavat enemmän kuin estetisoitu monologiteksti koskaan. Veitsenterävä näyttelijäntyö on kiinni ajatustauoissa, puhujan itsesensuurin paikoissa ja hetkissä, joissa on peitettävä kamalasta muistosta nouseva tunne.

Maria Ahlroth, Viktor Idman, Robert Kock ja Eeva Soivio paitsi puhuvat ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi, myös laulavat, soittavat ja tanssivat pakolaisten tarinat pintaan samalla kun Nicke von Weissenberg pitää esityksen sykkeen korkealla rumpusetin takana.

Esitys on yhtä hikinen ja kolhuilla kuin esiintyjänsä, jotka tanssivat itseään säästämättä. Jokainen kehon kolahdus lattiaan tuntuu iskuna myös minussa katsojana. 

Lampedusa on unelmien, pelkojen ja ennakkoluulojen paikka. Toisin kuin muutama muu ajankohtaiseen pakolaisasiaan tarttunut tuore esitys, ei Viiruksen panos keskusteluun ripaustakaan alleviivaa, saarnaa tai opeta katsojaansa. Se lataa faktat ja henkilökohtaiset tarinat pöytään katsojan itse tarkasteltavaksi. 

Punk ei pyri miellyttämään, ei tämäkään esitys. Siksi juuri se tuntuu hyvin tärkeältä. Totuuksia on yhtä monta kuin on tarinaa tai tarinankertojaa. Viiruksen monitulkintainen slogan Verkligheten är bäst på teatern, todellisuus on parasta teatterissa, on helppo allekirjoittaa.

*****
Teatteri Viirus: Lampedusa - Dreams of  EUtopia
Kantaesitys 1.4.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 6.4.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...